Giant’s Causeway – Päiväretki Dublinista Jättiläisen portaille

Pyhän Patrickin päivän, 17. maaliskuuta, jälkeisenä aamuna heräsimme anivarhain hotelliaamiaiselle ja kiiruhdimme lähes nurkan takana odottavaan bussiin. Agendallamme oli nimittäin tehdä Giant’s Causeway -päiväretki Dublinista. Tässä jutussa kerron, millainen on tämä Pohjois-Irlannin tunnetuin nähtävyys, jonka kerrotaan olevan jättiläisen työtä. Reissupäivän kruunasi bussikuski hulvattomine juttuineen!

PaddyWagon matkanjärjestäjänä

Olin varannut reissun edellisviikolla netistä PaddyWagonin verkkosivujen kautta. Hinta oli vajaat 60 euroa per henkilö. Se sisälsi käytännössä vain kuljetukset, sillä mitään maksullisia kohteita ei reissussa ollut. Ruokailut eivät sisältyneet hintaan. 

Hotellimme Point A Hotel Dublin Parnell Streetin sijainti oli todella kätevä varhaista lähtöä ajatellen. Hotellilta käveli vajaat viisi minuuttia O’Connell Streetille, Discover Irelandin toimiston kulmille, josta bussi lähti kello 7:20. 

Onneksi aamiaista tarjoiltiin hotellissa arkena jo kello 6:30, joten ehdimme syödä ennen lähtöä. Hotellista olisi varmasti voinut myös napata aamiaispussukan mukaan.

Teimme PaddyWagonin kautta myös toisen reissun, päiväretken Moherin kallioille. Isompaa valittamista ei toiminnasta ollut. USB-latausjärjestelmä ja wifi eivät busseissa toimineet lupauksista huolimatta. Muuten hommat toimivat tehokkaasti. Erillistä opasta ei busseissa ollut, vaan bussikuskit hoitivat nekin hommat. 

Busseissa ei ollut käytössä toilettia. Se saattoi aiheuttaa joillekin ongelmia, sillä pisimmät ajopätkät olivat yli kahden tunnin mittaisia. Ei kannattanut tankata liian innokkaasti.

Teimme PaddyWagonin matkassa myös päiväretken Moherin kallioille.

Linja-autossa on tunnelmaa

Matkaan lähti täysi bussilastillinen nuorehkoa turistiporukkaa. Saimme onneksi vaimon kanssa vierekkäiset paikat.

Huomiona muuten, että aurinkoisena päivänä kannattaa istua bussin vasemmalla puolella. Muuten aurinko paistaa mennen tullen ikkunasta silmiin, ja kuumakin voi tulla sen takia. 

Kuski aloitti settinsä saman tien, kun matka alkoi. Hän oli nimittäin kova tarinoimaan ja heittämään läppää. Sellaista ironista ja kettuilevaa irkkuhuumoria. Ai että, minä tykästyin siihen. Nauroin monta kertaa ääneen! 

Aivan aluksi hän kertoi olleensa eilen juhlimassa Pyhän Patrickin päivää. Se ei kuulemma haitannut, sillä hän ei olisi uskaltanut selvin päin ajaakaan bussia, sillä hän oli saanut ajokortin vasta edellisellä viikolla.

Aamuvarhaisella lähtiessämme bussikuski kertoi olleensa juhlimassa edellisenä päivänä. Ei olisi selvinpäin uskaltanut rattiin hypätäkään, kortin kun oli saanut vasta jokin aika sitten.

Suomessa saisi tuollaista läppää heittämällä varmaan kenkää. Irlannissa hän sai hyvin tippiä.

Bussin kuljettaja oli aivan tavallisen näköinen kaveri. Hänen nimensä oli Paul. Kuulemma kutsuivat häntä Lontoossa asuessaan Paddyksi. Siellä päin kutsuvat jokaista irlantilaista sillä nimellä. Paddy on siis lempinimi tai lyhennelmä, joka tulee Patrickista. Ja mistäpä muusta Irlanti olisi tunnettu kuin St. Patrickista.

Paul kertoi bussin säännöistä. Tai eivät ne olleet sääntöjä, vaan käytäntöjä (policy), koska eihän kukaan tykkää säännöistä. Kaikkien piti olla kivoja kuskille. Paikkoja ei saanut vaihtaa matkan aikana, sillä siitä kuulemma seurasi aina tappelu. Ja sovituista lähtöajoista ei saanut myöhästyä.

Bussikuski siis uhkaili, että jos joku ei ole bussissa sovitulla kellonlyömällä, hän jatkaa matkaansa ilman. Ensimmäisellä huoltoasemapysähdyksellä hän kuitenkin sanoi, että ei haittaa, jos myöhästyy bussista. Hän tulisi noutamaan kyllä. Nimittäin seuraavana päivänä, seuraavalla retkellä. 

Sytyin aivan täysillä kaverin huumorille. Siinä mitään matkaoppaita tarvita, kun on kunnon kuljettaja! Ja hyvä se olikin, että juttua riitti. Nimittäin pitkä oli matkakin. 

Minä lähden Pohjois-Irlantiin

Ensimmäisen vessatauon jälkeen seurasikin yli kahden tunnin legi, kun ajoimme kohti pohjoista. Ennen saapumista Pohjois-Irlantiin Paul kysyi, että onhan kaikilla passit mukana ja viisumit hankittuna. Säikähtynyt kohahdus kävi bussissa. No, eihän sinne oikeasti tarvinnut mitään. 

Matka jatkui rajan yli edes hiljentämättä. Ei ollut aitoja, eikä puomeja. Vain pieni kyltti, joka kertoi maan vaihtuneen. Valtiohan on siis Iso-Britannia, vaikka samalla Irlannin saarella oltiin edelleen.

Kun kuskin edessä moottoritiellä henkilöauto törttöili, hän kertoi kutsuvansa sellaisia kuljettajia typeryksiksi. Kun vihdoin pääsimme ohituskaistaa kyseisen auton ohi, kuski kehotti meitä näyttämään keskisormea ikkunasta. Kovin kuski ikinä!

Harmitti, että istuimme oikealla puolella bussia, enkä päässyt näyttämään kansainvälistä sormimerkkiä. Tässä siis toinen syy, miksi kannattaa istua vasemmalla puolen menosuuntaan nähden. Pääsee paremmin näyttämään ohitettaville keskaria, jos kuski käskee.

Irlannissa on nimittäin vääränpuoleinen liikenne. Nimenomaan vääränpuoleinen. Meillä on oikeanpuoleinen, ja oikean vastakohta on väärä, ei esimerkiksi vasen. 

Se muuten irlantilaisissa busseissa ihmetytti, että etuovi on kyllä vasemmalla puolelle, mutta keski- ja takaovi ovat silti edelleen oikealla. Olisiko ollut liikaa modifikaatiota vaativa toimenpide suunnittelijoilta piirtää nekin ovet sille puolelle, jossa niistä olisi enemmän hyötyä esimerkiksi tienvarteen tai pysäkille pysähdyttäessä?  

Dark Hedges

Ensimmäinen kohteemme Pohjois-Irlannissa oli Dark Hedges. Se on tienpätkä, jonka varrella kasvaa vuonna 1775 istutettuja pyökkipuita. Puut kaartuvat upeasti varjostamaan tietä. Paikka olisi varmasti vielä näyttävämpi kesällä, kun puissa on lehdet.

Dark Hedges on tullut tunnetuksi sarjasta Game of Thrones. Siellä kuvattiin toiselle tuotantokaudelle kohtauksen Kuninkaantiellä (King’s road). Tie on sarjassa Westerosin päätie. 

Oikeasti tie on päällystetty, mutta kruunumittelön aikakautta ajatellen tv-sarjassa se on toki editoitu hiekkatieksi. 

Kävipä jossain vaiheessa virkamiehille joku virhe ja asfalttiin oli maalattu reunaviivat. Ne kuitenkin piakkoin pyyhittiin pois komeaa tietä pilaamasta. 

Tuskin Dark Hedges vetäisi kovinkaan paljon turisteja, jos se ei olisi tuttu tv:stä. Kohteen voisi hyvin pitkällä päiväretkellä skipata. Ei sen takia kannata pitkiä matkoja ajella. 

Pohjois-Irlannin rannikkoa ja ruokaa

Matka jatkui noin puolen tunnin pysähdyksen jälkeen. Pian pääsimmekin ihailemaan Pohjois-Irlannin upeaa rannikkoa. Lähistöllä oli Ballintoy Harbour, joka on myös GOT-kuvauspaikka, mutta sitä emme päässeet näkemään läheltä. 

Carrick-A-Rede-riippusilta oli merkitty ohjelmaan seuraavaksi, mutta sinne ei enää bussilla päässyt ajamaan. Silta olisi vienyt noin 20 metrin matkan yli 20 metrisen pudotuksen kalastajien käyttämälle Carrick-A-Rede-saarelle. Nyt tyydyimme ihailemaan rannikon näkymiä Portaneevyn näköalapaikalta matkan päästä.

Näköalapaikalta ajoimme lounaalle The Giant’s Barn Cafehen. Siellä lounaan sai noin 10 punnalla (12 euroa). Eurot ja luottokortti kävivät, vaikka valuutta oli £. 

Tarjolla oli mm. Irish Stew (suosittelen, vaikka olikin todella suolaista), mereneläviä, kanacurrya ja kana-caesarsalaattia. Jälkiruoaksi otimme jaettavaksi ison pavlovan. Tässä ravintolassa oli opittu tehokkaasti palvelemaan monta bussilastillista porukkaa yhteen putkeen. 

Giant’s Causeway

Ravintolalta oli enää aivan lyhyt matka reissun päänähtävyyden luokse. Siellä olikin melkoinen ruuhka. Busseja oli paljon, mutta myös henkilöautoja oli pitkä jono odottamassa, että pääsisivät edes ajamaan parkkipaikalle. 

Alueella on vierailukeskus, jonka lippu ei sisältynyt matkan hintaan. Sen hinta on aikuiselta 13 puntaa. Bussikuski ei kuitenkaan suositellut sitä, emmekä me sitä edes harkinneet. 

Sen sijaan lähdimme kävelemää kohti varsinaista nähtävyyttä, jossa vieraileminen on ilmaista. Parkkipaikalta kohteeseen on vajaan parin kilometrin kävely. Menomatka on alamäkeen, paluumatka on sitten hieman raskaampi ylämäkeen. 

Tuota väliä liikennöi myös pikkubussi, jolla voit matkata reitin 1 punnalla suuntaansa. Jos liikkuminen ei ole ongelma, käveleminen on hyvä ratkaisu. Meillä oli aikaa reilut 1,5 tuntia ja se riitti hyvin.

Giant’s Causeway – legenda Jättiläisen portaiden synnystä

Vanhan tarinan mukaan Giant’s Causewayn rakensi nimensä mukaisesti jättiläinen, irlantilainen Finn MacCool. Hän rakensi reitin Skotlantiin saakka taistellakseen paikallista jättiä, Benandonneria vastaan. 

Bussin kuljettajan kertomassa tarinassa Finn sai tietää, että skotti olikin paljon suurempi jätti kuin hän itse oli. Niinpä hän piiloutui vaimonsa avustuksella kehtoon Finnin vauvaa esittäen.

Benandonner tuli ja näki hänet kehdossa. “Vauvan” koosta hän veti johtopäätöksen, että tämän isän täytyi olla oikea jättiläisten jättiläinen. Siksi hän pakeni Finnin rakentamaa reittiä pitkin takaisin Skotlantiin tuhoten sen perässään, jotta irlantilainen ei pystyisi tulemaan häntä vastaan taistelemaan. 

Olen muuten tyytyväinen, että skotlantilainen sai opetuksen. Nimittäin joululahjaksi netistä tilaamani skotlantilaisen linnan lordin ja ladyn arvonimistä kertovat todistukset eivät ole tulleet perille. Nykyään ei enää mihinkään voi luottaa, kun internetistäkin löytyy valheellisia huijaussivustoja, jotka haluavat vain viedä rahasi. Koko paikka pitäisi varmaan räjäyttää, kuten totesi se yksi autokauppiaskin. 

Giant’s Causeway – Vaihtoehtoinen teoria sen syntymisestä

Jos joku nyt jostain syystä ei uskoisi yllä olevaa tarinaa kivimuodostelman synnystä, ovat salaliittoteoreetikot netin keskustelupalstoilla keksineet vaihtoehtoisen teorian. Uskokoon tätä ken haluaa. 

Tiede nimittäin väittää, että nämä 40 tuhatta yhteenliittynyttä kuusikulmaista basalttipylvästä olisivat syntyneet noin 50 miljoonaa vuotta sitten tulivuorenpurkauksessa. Purkauksen johdosta syntyneet laavavirrat jäähtyivät tasaisesti, jolloin niiden tilavuus on pienentynyt. Tämän kutistumisen seurauksena laavaan tuli säännöllisiä halkeamia, joita vesi on edelleen laajentanut. 

Kummasta tykkäät enemmän, irlantilaisesta kansantarusta vai tieteen tutkimustuloksista? Eihän alueella edes ole tulivuoria!

Joka tapauksessa Giant’s Causeway on ollut vuodesta 1986 lähtien Unescon maailmanperintökohde. Aikana ennen koronaa sitä ihmettelemässä kävi noin miljoona ihmistä vuodessa. Meidän vierailukokemuksemme mukaan turistit ovat palaamassa suurella joukolla. 

Millainen Giant’s Causeway -kokemus oli?

Pohjois-Irlannin rannikon maisemat esittäytyivät kaikessa upeudessaan, kun kävelimme kohti Giant’s Causewayta. Aurinko paistoi, ei tuullut mitenkään erityisen kovaa, mutta Atlantin aallot löivät rantaan kuohuten komeasti.

Kansaa oli alueella tietysti paljon. Kuvien ottaminen niin, että muita ei taustalla näkyisi, oli miltei mahdotonta. Siitä huolimatta paikka oli vaikuttava. Vastaavaa ihmeellistä muodostelmaa en ole missään muualla nähnyt. Todellinen luonnonihme on kyseessä. Eikun siis jättiläisen tekemä ihme, tarkoitan.

Lohkareiden päällä saa siis kävellä ja kiipeillä. Kannattaa olla hyvät kengät jalassa, ei mitkään korkkarit tai sandaalit. Tuuliseen, kylmään ja sateiseen säähän kannattaa myös varautua. 

Olimme vaimon kanssa sitä mieltä, että paikka oli kyllä koko päivän bussireissun arvoinen. Samalla reissulla kun näki muutenkin paljon upeita maisemia. 

Alueella olisi ollut useita patikointireittejä. Tällä kertaa emme niistä ehtineet nauttia.

Takaisin Dubliniin Belfastin kautta

Giant’s Causewayn jälkeen matka jatkui pienelle valokuvauspysähdykselle Dunlucen linnan raunioiden lähelle. Tämäkin paikka on esiintynyt Game of Thronesissa, Greyjoyden linnana Rautasaarilla (Iron Islands). 

Raunioita on tietenkin jälleen elokuvaa varten muokattu graafisesti. En oikein tajua tuota elokuvien taustojen grafiikkaa, että miksi pitää olla joku oikea paikka taustan pohjana, kun se kuitenkin muokataan tietokoneella jälkikäteen aivan erinäköiseksi. Miksei koko hommaa tehdä tietokonegraafikon pöydällä alusta loppuun? 

Aivan viimeiseksi pysähdyimme vielä Pohjois-Irlannin pääkaupungissa Belfastissa tunnin verran. Aika oli liian lyhyt oikeastaan mihinkään, joten tämä pysähdys aika turha. Näimme kuitenkin vähän kaupunkia, jossa kuuluisa Titanic rakennettiin. Tunnetuin vierailukohde lieneekin Titanic-museo. Sitä olen ihmetellyt aina, että miksi uppoamattomien laivojen tuotanto päätettiin lopettaa Titanicin rakentamisen jälkeen?

Pitkän ajopäivän päätteeksi saavuimme takaisin Dubliniin illan jo pimennyttyä puoli kahdeksan jälkeen. Koko päiväretkeen meni siis yli 12 tuntia. Pitkä päivä, mutta ei se haitannut. Oli mukavaa istua bussissa, katsella maisemia ja kuunnella kuskin juttuja. 

Dublinista on onneksi helppo toteuttaa päiväretkiä Irlannin parhaisiin kohteisiin niin omatoimisesti kuin järjestettyjen retkien ansiosta. Helppo ja rento vaihtoehto on hypätä bussiin ja antaa sen kuljettaa, jos keskisormen näyttely väärällä puolella autoa olevan ratin takaa ei kiinnosta. Maisemiakin on kätevämpi katsella, kun ei itse tarvitse ajaa.

Vielä Pohjois-Irlannista

Pohjois-Irlanti siis on osa Yhdistyneitä kuningaskuntia. Bussikuski Paul mainitsi moneen otteeseen, että maassa oltaisiin järjestämässä muutaman vuoden sisään kansanäänestys alueen liittymisestä Irlantiin. Hän vaikutti toivovan sitä kovasti. 

Vaikka Paul oli tarina- ja huumorimies, hän kertoi myös vakavampia juttuja esimerkiksi Pohjois-Irlannin historiasta. Se on ollut näyttämö yhdelle Euroopan 1900-luvun pisimmälle konfliktille, joka tunnetaan nimellä “The Troubles”. 

The Troubles kesti 1960-luvun loppupuolelta vuoteen 1998 saakka. Poliittisen konfliktin  osapuolina olivat irlantilais-mieliset ja britannialais-mieliset. Alueen katoliset halusivat sen osaksi Irlantia, irti Yhdistyneistä kuningaskunnista. 

Väkivalta alkoi vuonna 1968, kun Britannia lähetti alueelle armeijan joukkoja ja pahamaineinen IRA (Irlannin tasavaltalaisarmeija) alkoi toimia. Aseellisissa yhteenotoissa, sissisodassa ja pommiräjäytyksissä kuoli yli 3000 tuhatta ja kymmeniä tuhansia loukkaantui. 

Konflikti on kuulunut irlantilaisessa populaarimusiikissa. Rockyhtye U2:n “Sunday Bloody Sunday” kertoo vuoden 1972 joukkomurhasta, jossa Britannian joukot tappoivat 26 aseistamatonta siviiliä Derryssa. 

Toinen tunnettu kappale on irlantilaisen vaihtoehtorockyhtye The Cranberriesin “Zombie”. Kappaletta inspiroi erityisesti IRA:n pommi-isku Englannissa, jossa kuoli kaksi pientä lasta. Biisissä tehdään selvä ero tavallisten irlantilaisten ja IRA:n tekojen välille: “But you see, it’s not me. It’s not my family”. 

Onneksi Pohjois-Irlannissa on nyt vuoden 1998 rauhansopimuksen ansiosta turvallista. IRA on lakkauttanut itsensä vuonna 2008. 

Britannia-mieliset saivat kuitenkin jälleen mellakoita aikaiseksi Iso-Britannian erottua EU:sta vuonna 2020. Syynä tähän oli, että Pohjois-Irlanti jäi sopimuksen mukaan käytännössä EU:hun, jolloin sille tuli tulliraja Iso-Britannian kanssa. 

---

Ovatko Pohjois-Irlanti ja Giant’s Causeway sinulle tuttuja?